Pistävää kipua vasemmassa jalassa...Lähdin tänään koulusta tuntia aiemmin, koska oli huono olo. En ole varma johtuuko se siitä, että olen tulossa kipeäksi vai siitä, että en ollut polttanut vielä yhtäkään koko päivänä. Joka tapauksessa, kotiin tultuani poltin pari ja tuntui heti paljon paremmalta. Paitsi, että nyt ahdistaa ja yskittää ihan helvetisti. Vaikea hengittää. Oksettaa.
Välipala tauolla menin vessaan. Ahdisti. Itketti. Teki mieli raapia itseni verille. Kill ME. Ja nyt sattuu jalkaan ihan vitusti. Miksi? Miksi tein sen taas? Minun jalkani alkavat näyttää joltain epämääräiseltä kirjoitussotkulta...
En voi lakata miettimästä, miksi kukaan ei näytä olevansa huolissaan minusta, vaikka tietävät, etten syö lähes mitään. Osaanko muka tosiaan esittää niin hyvin iloista? Onko tekohymyni muka niin uskottava? Kun joku kertoo jonkin tyhmän jutun, minä nauran. Nauran, vaikkei minua naurattaisi. Eikö kukaan välitä...?
Todellisuudessa minulla on tyhjä olo. En tunne mitään. Paitsi itseinhoa, kaipausta, läheisyyden tarvetta, rakkautta... Mikään ei kiinnosta, väsyttää, olen turhautunut itseeni ja saamattomuuteeni. Pitäisi lukea kokeisiin ja tehdä fysiikan tutkimus, mutta en saa mitään aikaiseksi. Ja minä vihaan itseäni sen takia.
En ole tarpeeksi. En osaa mitään. Ainoa positiivinen asia pitkään aikaan oli se, että sain ysin musiikin kokeesta. Mutta se ei riitä. Miten voisikaan? En tiedä olenko vainoharhainen vai mitä, mutta minusta tuntuu, että kaikki katsovat minua oudosti. Arvostellen. Ja kun jotkut nauraa, kun kävelen ohi, tuntuu, kuin he nauraisivat minulle. Ja silloin haluaisin kuolla.
Ajattelen kuolemaan koko ajan. Se on pelottavaa, sillä olen tajunnut kuinka helppoa itsensä tappaminen todella onkaan.
Kun kävelen keittiön ohi ja näen kaikki ne veitset, ajattelen kuinka jokin niistä painautuisi ihoani vasten ja kuinka punainen neste valuisi käsivarsiani pitkin ja tajuntani sumenisi hitaasti, ääriviivat hämärtyisivät...
Kun käyn tupakalla autokatoksessa, huomaan kattoa kannattelevan parrun ja voin melkein nähdä sen kirotun käyden. Kuvittelen käteni tekemässä solmua, ripustamassa itseäni sen jatkeeksi ja potkaisemassa korokkeen pois...
Kun näen rekan ajavan tiellä, mietin miltä tuntuisi, kun se iskeytyisi minuun 80km tuntinopeudella...
Kun käyn kylvyssä, mietin kauanko minun pitäisi pitää päätäni veden alla, jotten enää liikkuisi. Kauanko kestäisi ja miltä se tuntuisi. Keuhkot täyttyisivät vedellä ja paniikki valtaisi minut...
Kun näen lääkepurkin, mietin olisivatko ne tarpeeksi vahvoja, jotta niiden yliannostus riittäisi tappamaan minut...
Kun näen alkoholia, mietin paljonko sitä pitäisi juoda lääkkeiden kanssa...
En osaa lakata ajattelemasta noin. Minä haluan pois. Tämä ei ole mitään oikeaa elämää. Tämä en ole minä. Minun elämäni on jossain muualla. Enkä jaksa enää odottaa, että kaikki muuttuisi aikanaan paremmaksi, sillä niin ei ole tähänkään mennessä käynyt. Ei täällä. Jossain muualla ehkä...
*******
"Mirrors on the ceiling,
The pink champagne on ice
And she said "we are all just prisoners here,
of our own device"
And in the master's chambers,
They gathered for the feast
The stab it with their steely knives,
But they just can't kill the beast
Last thing I remember,
I was Running for the door
I had to find the passage back
To the place I was before
"relax," said the night man,
We are programmed to receive.
You can checkout any time you like,
But you can never leave...!"
"Mirrors on the ceiling,
The pink champagne on ice
And she said "we are all just prisoners here,
of our own device"
And in the master's chambers,
They gathered for the feast
The stab it with their steely knives,
But they just can't kill the beast
Last thing I remember,
I was Running for the door
I had to find the passage back
To the place I was before
"relax," said the night man,
We are programmed to receive.
You can checkout any time you like,
But you can never leave...!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti