Kuka minä olen?En tiedä enää. En tunne enää itseäni. En ole kukaan tai mitään. En yhtään mitään. Vain yksi pieni mitätön varjo maailmankaikkeudessa...
Mitä minun on väliä?
Tuntuu, että puolet kavereistani on mieluummin jonkun muun seurassa kuin minun... Tunneillakin jään usein yksin, tai sitten minun pitää melkein väkipakolla tunkea niiden seuraan. Tuntuu kuin he katsoisivat minua vieroksuen, halveksuen. En ole kuin he. En ole kuin ennen. En ole edes varma olenko itseasiassa koskaan ollutkaan, ehkä olen vain valehdellut itselleni ja muille koko elämäni ajan.
Miksi?
Kipu tuntuu hyvältä. Se helpottaa, poistaa pahempaa kipua. Love ♥ & Hate x. Mitä minä sillä saavutan, että raavin ihoni verille kirjoittaakseni tai piirtääkseni sille jotain...? Tuntuuko minusta muka oikeasti paremmalta poltettuani melkein kokonaisen askin putkeen...?
Minä en usko itseeni enkä tulevaisuuteeni. En jaksa uskoa unelmiini enkä siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi aikanaan.
Minä tarvitsen jonkin syyn elää, jonkinlaisen päämäärän, jota kohti kulkisin, tavoitteen, jota kohti tähtäisin elämässäni.
Olen niin kyllästynyt vaeltamaan päämäärättömästi pimeässä, peläten itseäni. Ja joka ikinen heijastava pinta, joka paljastaa minut itselleni sellaisena kuin olen, muistuttaa minua siitä, mitä minä voisin olla. Ja joka kerta, kun painan viileän terän ihoani vasten, tunnen sen pistävän kivun sykkivän ihollani ja minä hymyilen. Ja, kun poltan ensimmäisen, sitten toisen ja kolmannenkin, nikotiini turruttaa kaiken kivun, mielihyvä valtaa minut.
Lopulta minä painan pääni tyynyyn ja nukahdan, mutta vielä ollessani aivan unen ja valveilla olon rajalla, minä ehdin toivoa etten koskaan enää heräisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti